Julistaja ja yhteyden rakentaja – piispa Yrjö Sariola 1932–2016

Lapuan hiippakunnan piispa emeritus, teologian tohtori Yrjö Sariola kuoli lauantaina 10. syyskuuta 2016 Jyväskylässä 84 vuoden iässä. Hän oli syntynyt Laukaassa 1. kesäkuuta 1932. Sariola toimi Lapuan piispana yli kaksi vuosikymmentä 1974–1995.

Lapuan hiippakunnan toinen piispa

Yrjö Sariola valmistui teologian kandidaatiksi 1957, ja hänet vihittiin papiksi Mikkelin hiippakunnassa samana vuonna. Pian tie toi Lapuan hiippakuntaan. Pisimmät viranhoitojaksot olivat Virroilla ja Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa ennen kuin Sariola valittiin Laukaan kirkkoherran virkaan 1969. Laukaassa suvun perinteet olivat vahvat: seurakunnan kirkkoherrat olivat vuodesta 1876 olleet yhtäjaksoisesti Yrjö Sariolan äidin puolen Stenroth-suvun jäseniä. Sarioloiden perhe kotiutui hyvin Laukaaseen.

Seurakuntapapin tehtävien ohella Sariola jatkoi teologian opintojaan. Hän erikoistui saarnan tutkimiseen ja väitteli tohtoriksi 1967 tutkimuksellaan Saarna ja teksti saksalaisten saarnateorioitten valossa. Sariola julkaisi sittemmin lukuisia teoksia saarnasta, jumalanpalveluksesta ja kirkkomusiikista. Teoksista voidaan erikseen mainita Johdatus homiletiikkaan (1972), Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi: musiikin teologian peruskysymyksiä (1986), Kohti uudistuvaa kirkkoa: paimenkirje Lapuan hiippakunnalle (1991), Uudistuva jumalanpalvelus: tutkielmia jumalanpalveluksen teologiasta (1994) ja Jumalanpalveluksen käsikirja (2001). Laukaan kirkkoherran viran ohella Sariola toimi homiletiikan dosenttina Helsingin yliopistossa ja vuoden ajan kirkon koulutuskeskuksen vt. johtajana.

Syyskuussa 1974 Lapuan piispanvaalissa Sariola valittiin ensimmäiselle ehdokassijalle. Tasavallan presidentti nimitti hänet hiippakunnan historian toiseksi piispaksi saman vuoden joulukuun alusta. Ottaessaan vastaan uuden tehtävän Sariola totesi halunneensa aina olla seurakuntapappi. Myös piispana hän koki olevansa seurakuntia varten, ja tästä lähtökohdasta käsin hän kehitti tuomiokapitulin toimintaa.

Vierelläkulkija ja yhteyksien rakentaja

Piispuuskauden alkuvuodet pitivät sisällään traagisia tapahtumia. Lapuan patruunatehtaassa vuonna 1976 sattunut tuhoisa räjähdys ja Virtain vanhainkodin palo vuonna 1979 vaativat molemmat kymmenien ihmisten hengen. Monet kokivat syvästi lohduttavana tavan, jolla piispa Sariola eli mukana järkytyksessä ja surussa. Lapuan onnettomuuspäivän illan radiohartaus syntyi kyynelten läpi.

Traagisten tapahtumien myötä syntyi vahvoja siteitä piispan ja onnettomuuden koskettamien ihmisten välille. Sariolalle oli ominaista lämmin ja aito kiinnostus keskustelukumppanin elämäntilannetta kohtaan. Piispana hän pyrki määrätietoisesti henkilökohtaiseen kontaktiin seurakuntien työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa.

Yrjö Sariola oli yhteyksien rakentaja. Piispana hän koki tärkeäksi vaalia yhteyttä Lapuan hiippakunnan eri osien välillä. Hänen johdollaan hiippakunta panosti uudella tavalla toimintaan Keski-Suomessa.

Yhteyksien rakentaminen näkyi myös ekumeenisesti. Oppineuvottelut, jotka oli 1970 aloitettu Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa, laajenivat kotimaahan uusille alueille, kun 1976 piispainkokous hyväksyi Sariolan aloitteen yhteyksien vahvistamisesta vapaakristillisiin yhteisöihin. Päätöstä seurasivat Suomen Vapaakirkon ja Helluntaiherätyksen kanssa käydyt neuvottelut, joissa Sariola toimi puheenjohtajana. Neuvottelujen myötä luterilaisen kirkon ja vapaakristillisten yhteisöjen väliset yhteydet paranivat.

Evankelinen liike tuli Sariolalle rakkaaksi jo lapsuusvuosina. Opiskeluaikana Evankelinen ylioppilaskoti antoi rakennuspuita elämään. Sittemmin Sariola toimi Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen johtokunnan jäsenenä vuosina 1978–1989. Myös tässä tehtävässä tarvittiin valmiutta yhteyden vaalimiseen. Kun herätysliikkeen sisäiset linjaerimielisyydet voimistuivat 1980-luvulla, Sariola pyrki rakentavaan ja sovittelevaan vuoropuheluun.

Evankelisen liikkeen ristiriitojen taustalla oli kysymys pappisviran avaamisesta naisille. Se puhutti muutenkin kirkossa ja koko yhteiskunnassa. Sariola itse hyväksyi uudistuksen mutta ymmärsi samalla niitä, jotka vastustivat virkaratkaisua. Kun asia tuli kirkolliskokouksessa ratkaisevaan käsittelyyn, piispat ehdottivat Sariolan johdolla lisäpontena periaatteellista tahdonilmaisua yhteyden vaalimiseksi. Sariola joutui myöhemmin surullisena huomaamaan, miten osa virkaratkaisun vastustajista käytti yhteistyöhön tähdännyttä pontta perusteluna työyhteydestä kieltäytymiseen.

Jumalanpalvelus, saarna ja musiikki sydämenasioina

Musiikki oli läpi elämän lähellä Yrjö Sariolan sydäntä. Teologian opiskelun ohessa hän harjoitti piano-opintoja pianotaiteilija Kurt Walldénin johdolla. Myöhemminkin musiikki kirkon rikkautena ja evankeliumin elävänä äänenä oli olennainen osa hänen persoonaansa ja viranhoitoaan. Saarnoissaankaan hän ei rajoittunut julistamaan pelkästään sanoin vaan myös musiikin keinoin. Piispana Sariola vaali kirkon yhteyksiä kulttuurielämään. Vuosien kuluessa hän piti kamarikonsertteja yhdessä Seppo Laamasen, Jukka Hämäläisen, Olavi Sariolan ja Hannu Kiisken kanssa.

Yrjö Sariola oli sananjulistaja ja muusikko, joka tunsi molemmat alueet niin käytännön kuin tutkimuksen näkökulmasta. Saarna ja musiikki kytkeytyivät kiinteästi toisiinsa jumalanpalveluksessa. Toimintaa jumalanpalveluksen hyväksi, sen teologian kehittämiseksi ja kirkastamiseksi, voidaankin pitää Sariolan tärkeimpänä elämäntyönä. Hänellä oli keskeinen osa jumalanpalveluksen ja kirkollisten toimitusten uudistustyössä: hän oli kirkon jumalanpalvelus- ja musiikkitoimikunnan puheenjohtaja 1975–1989 sekä kirkolliskokouksen asettaman käsikirjakomitean jäsen 1973–1980 ja puheenjohtaja 1988–1997.

Vuosituhannen vaihteen jumalanpalvelusuudistus valmisteltiin Yrjö Sariolan johdolla. Hän muistutti, että saarna ja ehtoollinen olivat jumalanpalveluksen keskipisteitä. Hänelle messu oli seurakunnan elämän keskus, josta seurakunta oli kutsuttu kantamaan yhteisesti vastuuta.

Musiikki ja Jumalan sana liittyivät toisiinsa myös 1980-luvulla toteutetussa virsikirjauudistuksessa. Siinä piispa Sariolan kädenjälki tuli näkyviin kirkolliskokouskäsittelyn myötä.

Työteliäs perheenisä ja perinnön välittäjä

Yrjö Sariolalla riitti voimia järjestötyöhönkin. Urheilu oli hänelle tärkeää, ja piispana hän loi ennakkoluulottomasti yhteyksiä urheilujärjestöihin. Ennen valintaansa piispaksi Sariola oli vuosikymmenen ajan Sotainvalidien Veljesliiton Sisä-Suomen piirin luottamuspappina. Piispuuskaudellaan hän toimi pitkään Suomen Lihastautiliiton hallituksessa.

Yrjö Sariola oli työteliäs eikä säästänyt itseään. Hänen iloinen innostuksensa välittyi ympärille. Kiivas työtahti vaati kuitenkin myös veronsa ja asetti ajoittain piispan terveyden koetukselle. Puoliso Anna-Maija Sariolan ja muun perheen tuki oli olennaista, jotta piispan lukuisten tehtävien hoitaminen oli mahdollista.

Piispanvihkimyksensä saarnassa helmikuussa 1975 Yrjö Sariola korosti perinnön siirtämistä: piispan risti annetaan viran uudelle haltijalle merkkinä siitä, että evankeliumi on siirrettävä sukupolvelta toiselle. Yrjö ja Anna-Maija Sariolan perheessä isän perintö, evankeliumi ja musiikki, on siirtynyt eteenpäin. Ajatus tehtävien siirtymisestä eteenpäin leimasi myös piispa Sariolan tervehdystä hiippakuntalaisille hänen jättäessään virkansa. Tuon tervehdyksen otsikkona oli ”Piispat vaihtuvat – Jumalan sana pysyy”.

Simo Peura
piispa

Jaakko Antila
vs. hiippakuntapastori