Simo Peura

Suomalaisen yhteiskunnan vahvuutena on ollut kyky yksituumaisuuteen, konsensukseen. On puhallettu yhteen hiileen ainakin isoissa kysymyksissä. Mitä ankarammat ajat ovat olleet, sitä enemmän on arvostettu sopimisen taitoa. Kansakunnalla ei ole varaa sisäiseen pullisteluun. Vaikeudet on voitettu voimat yhdistämällä.

Tänä syksynä näyttää olevan toisin. Poliitikot ja etujärjestöt eivät löydä yhteistä säveltä. Vastakkainasettelua ei vierasteta vaan sitä suorastaan haetaan.

Poliittista mielipiteenvaihtoa on yleensä kiinnostava seurata. Syksyn eduskuntakeskustelut kertovat kuitenkin huonosta ilmapiiristä ja haluttomuudesta kuunnella. Sanan säilä sivaltaa, ja se tuntuu osuvan muihinkin kuin poliittisiin vastustajiin, myös maaseudun yrittäjiin. Tällainen keskustelu on etäännyttävää. Sitä ei jaksa seurata. Eikö kenelläkään ole myönteistä sanottavaa? Missä on toisen ja toisin ajattelevan kunnioitus?

Toimin kirkkoni edustajana Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN). Se muodostuu 345 jäsenkirkosta eri puolilta maailmaa. Sekalaisessa seurakunnassa yhteisen näkemyksen saavuttaminen on toisinaan vaikeaa.

Vuosituhannen taitteessa Kirkkojen maailmanneuvosto ajautui kriisiin. Ortodoksien mielestä heitä ei kuunneltu. Valtaosa jäsenistä on protestanttisia kirkkoja, ja nämä jyräsivät kantansa läpi. Kun muutamat ortodoksikirkot erosivat järjestöstä, alkoivat hälytyskellot soida. Tällä menolla järjestö kutistuisi protestanttien kerhoksi. Se ei enää edustaisi kirkkojen yhteistä ääntä.

Ongelma ratkaistiin ottamalla käyttöön konsensuksen periaate. Se merkitsee suostumista kärsivälliseen keskusteluun. Olennaisinta on, että toisistaan poikkeavat kannat tulevat kuulluiksi ja että ne otetaan todesta silloinkin, kun niitä ei voida kannattaa.

Muutamat ajattelivat, että konsensuksen käyttöönotto jumiuttaisi KMN:n päätöksenteon. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Käytäntö toimii. Se tuntuu sopivan kirkkojen yhteiseen päätöksentekoon. Omassa kirkossanikin taitaa olla tarvetta tällaiselle työskentelytavalle. Siitä voisi olla hyötyä erityisesti silloin, kun erimielisyydet ja vastakkainasettelut uhkaavat vallata keskustelun tilan.

Myönnän, että konsensus-periaate ei suoraan sovellu parlamentaariseen päätöksentekoon. Eduskunnassa useimmat asiat ratkaistaan yksinkertaisella enemmistöllä. Näin on tehty sitten 1990-luvun, kun määräenemmistöstä luovuttiin.

Jotain kirkkojen käytännöstä voisi kuitenkin omaksua myös Arkadianmäellä, kun on kyse kansakunnan isoista asioista. Konsensuksen tavoittelu ohjaa osapuolet kuuntelemaan toisiaan. Mitään tulosta ei nimittäin synny, jos toisen kantaa ei kuunnella eikä haluta ymmärtää. Periaate varjelee yksipuoliselta vallankäytöltä ja kannustaa kunnioittamaan toista. On etsittävä yhdessä luovia ratkaisuja. Kuulevaan prosessiin suostuminen on tärkeintä.

Tätä olen kaivannut syksyn yhteiskunnalliselta keskustelulta. Osaan jo ulkoa hallituksen, opposition ja etujärjestöjen kannat. Kun kukin jankkaa omaansa, asiat eivät etene.

Yksituumaisuutta tarvitaan. Perheessä voidaan hyvin, kun toisia kuunnellaan. Työpaikoilla pärjää, jos kykenee ottamaan toiset huomioon. Oletettavasti näin on myös yhteiskunnan asioista päätettäessä. Ennen kuin syksy kääntyy talveksi, on tarvetta ja tilausta suomalaisen konsensuksen tekijöille.

© Simo Peura