Piispan kirjoitus lehdistölle (Simo Peura)

Mielipiteet pakolaisista jakautuvat jyrkästi. Keskustelussa vedotaan ihmisten pelkoihin ja tunteisiin. Tämä näyttää hämmentävän kuntien päättäjiä, kun heiltä kysytään kantaa vastaanottokeskuksen perustamiseen. Erikoinen tilanne: toisella puolella Suomea pakolaisia majoitetaan ulos telttoihin, toisella puolella tarkoitukseen erittäin hyvin sopivat tilat lukitaan. Mitä mahtaa tapahtua, kun syksy muuttuu talveksi? Vieläkö sielumme kestää tehtyjä päätöksiä vai jäätyykö se lopullisesti?

Myönnän avoimesti, etten ymmärrä perusteita, joilla vastaanottokeskukset torjutaan.

He sanovat, että valtiovallan ei pitäisi sysätä asiaa kunnille vaan hoitaa se itse. Sitä valtiovalta ymmärtääkseni tekeekin. Suomen rajoja ei voi panna kiinni. Pakolaiset on sijoitettava johonkin niin, että ihmisen perustarpeet tulevat hoidetuksi. Ihmisarvon mukaista on tarjota yösija, vaatteet, ruokaa ja peseytymismahdollisuudet. Mitä siitä seuraa, jos jokainen kunta sanoisi ”ei kiitos”?

Toisten mielestä ongelma pitäisi hoitaa siellä, missä se on syntynyt. Olen samaa mieltä siitä, että arabimaailman sotiin ja taustalla vaikuttavaan Israelin-Palestiinan konfliktiin olisi saatava pysyvä ratkaisu. Se ei kuitenkaan tapahdu hetkessä. Se ei ole myöskään syy torjua pakolaiset. He jo ovat Euroopassa ja osa heistä pyrkii sivistysvaltiona itseään pitävään Suomeen. Pakolaisongelma kohdataan täällä, Suomen maaperällä.

Muutamat kantavat huolta kristillisen perinteen säilymisestä maassamme ja pitävät pakolaisvyöryä ISISin masinoimana hankkeena. Kovin mustavalkoista. Tiedämme, että kolme neljästä Suomeen tulleesta maahanmuuttajasta ovat kristittyjä. Tiedämme, että Syyrian sota on kohdellut ankarimmin maassa asunutta kristittyjen vähemmistöä. Tiedämme senkin, että ISIS ei kunnioita edes islamin lakeja vaan on silkka terrorijärjestö. Se tappaa vastustajansa, myös muslimeja.

Minäkin olen huolestunut kristinuskon perinteen ja arvojen säilymisestä Suomessa. Uhkana eivät ole kuitenkaan maahanmuuttajat. Uhka tulee meistä itsestämme ja siitä, että ylemmyydentunnossa sivuutamme kristinuskon eetoksen. Raamatun mukaan pakolaista tulee kohdella ikään kuin hän olisi omaa heimoamme (3. Moos 19:34). Kanta on yllättävä mutta selvä: ’Herra, teidän Jumalanne huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa häntä. Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista.’ (5. Moos. 10:17-19).

Jeesus ja kirkon opetus ovat jatkaneet tällä samalla linjalla. Siihen on hyvät syyt, sekin, että Jeesuksen vanhemmat pakenivat Egyptiin pelastaakseen vastasyntyneen lapsen väkivallalta.

Kyseenalaisin on mielestäni perustelu, että pakolaiset järkyttävät turvallista suomalaista elämänmuotoa. Onko todella niin, että pakolaisten hädän lievittäminen ja oma hyvinvointimme ovat toistensa vaihtoehdot? Tällaisesta kansallisesta itsekkyydestä Euroopassa ja myös Suomessa on kovin huonoja kokemuksia.

Kristinuskossa ihmisarvo on luovuttamaton. Ihmisyyteen kuuluu myös lähimmäisen auttaminen hänen uskonnostaan ja rodustaan riippumatta. Perimmältään on kyse siitä, annammeko toisen ihmisen hädän käydä sydämellemme vai käännämmekö katseemme hänestä pois. Jos sydän heltyy, teemme parhaamme ja etsimme käytännön keinot auttaa. Vaatteita, lämpöä, ruokaa, asuinsija, turvallisuutta ja tervetuloa – ei se ole paljoa pyydetty.