Simo Peura

Tapanani on kysellä veljeltäni, kuinka syksyn puinnit ovat edenneet. Tällä kertaa hyvin. Mutta on huonojakin uutisia. Jyvän koko on pieni ja sadon määrä vähäinen.

Viljelijä tekee työnsä säiden armoilla. Hän yrittää ja uurastaa. Muokkaa maan, kylvää, lannoittaa ja leikkaa sadon. Tämä kaikki ei kuitenkaan riitä. Lopputulos jää sittenkin Jumalan tahdon ja päätösten varaan. Siihen on viljelijän tyydyttävä parhaansa tehtyään. Työnsä kautta hän jos kuka voi ymmärtää, että on riippuvainen suuremmasta voimasta.

Tutussa virressä tämä ilmaistaan ytimekkäästi: ”Hän säät ja ilmat säätää… ja viljan vartuttaa.” On kysymys Luojan kunniasta ja kaikkivaltiudesta. Niiden kääntöpuolena on ihmisen rajallisuus. Tämä on syvästi riippuvainen Jumalan siunauksesta ja varjeluksesta.

Ihmisen pienuudesta huolimatta Jumala on valinnut juuri hänet työtoverikseen. Ei ketään toista. Ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella Jumalan luomaa maailmaa. Ihminen on kuin paratiisin puutarhuri.

Jumalan maailmaa viljelevän motoksi voisi sopia lause ”rukoile ja tee työtä”. Se ei ole minun keksintöäni, vaan peräisin luostariperinteestä. Benedictus Nursialainen laati tämän yksinkertaisen toimintaohjeen 500-luvulla. Se sääteli munkkien arkea. Pyrkimyksenä oli hengellisen mietiskelyn ja ruumiillisen työn tasapaino.

Keskiajalta lähtien monet muut hengelliset yhteisöt ovat ottaneet Benedictuksen säännön elämänohjeekseen. Säännön suora soveltaminen maanviljelyyn edisti maatalouden kehitystä läntisessä Euroopassa.

Kehotus rukoilla ja tehdä työtä sopii yhä edelleen kristityn elämänohjeeksi. Sääntö liittää toisiinsa kaksi elämisen ulottuvuutta: hengellisen ja maallisen. Kumpaakin tarvitaan. Puolten varsinainen yhdistäjä on kuitenkin Jumalan läsnäolo. Se mahdollistaa sekä rukouksen että työnteon. Eikä Jumalan läsnäololla ole ehtoja.

Tänä vuonna sato jäi pieneksi. Rukous tuskin on lakannut, ehkäpä käynyt entistä tarpeellisemmaksi. Ja puutarhurin tehtävä jatkuu. Tulee uusi kylvön aika. Ensi vuonna korjataan sato, jos Luoja suo.

© Simo Peura