Aina valmiina

Lapsena ihmettelin mummolassa Etelä-Karjalassa enoani, joka laittoi iltauutiset päälle, istahti keinutuoliin ja oli pian sikeässä unessa – eikä varmastikaan tiennyt tuoreimmista uutisista mitään. Päivän työt metsässä ja navetassa ja varhainen herätys sekä tukeva illallinen tekivät tehtävänsä, uni vei voiton. Nyt puolen vuosisadan ollessa jo ohitettuna ymmärrän enoani jo paremmin, useampi elokuvan loppuratkaisu on mennyt itseltänikin ohi silmien painuttua kiinni pehmeällä sohvalla.

Valvominen ei ollut aina helppoa opetuslapsillekaan. Mielessä on kertomus Getsemanen puutarhasta, jonne Jeesus meni viimeisen aterian jälkeen rukoilemaan opetuslastensa kanssa. Jeesuksen palatessa yksityisestä rukoustaistelusta hän tapasi opetuslapset nukkumasta. Jännityksen laukeaminen, yhdessä nautittu ateria, pimeys olivat tehneet tehtävänsä rukoilijoille.

Tänään on valvomisen sunnuntai. Tämä teema korostaa ja tarkoittaa hengellistä valvomista ja Kristuksen paluun odotusta. Ennen päivän nimi taisi olla kirkkovuoden lähinnä viimeinen sunnuntai. Uusi nimi avaa päivän sisältöä paremmin: Kirkkovuosi lähestyy loppuaan ja meitä muistutetaan Kristuksen toisesta tulemisesta ja valmiina olemisesta. Johdantosanoissa varoitetaan väsymisen ja välinpitämättömyyden vaarasta, vääränlaisesta kotiutumisesta tähän maailmaan.

Viime viikkoina olemme joutuneet todistamaan järkyttäviä tapahtumia Israelissa ja Gazassa. Suuri kysymys on, miten Hamas taistelijoineen saattoikaan yllättää yhden maailman tehokkaimmista armeijoista ja tiedustelukoneistoista. Hamasin operaatio oli selvästi hyvin suunniteltu ja Israelin turvallisuusjohtajat olivat vähätelleet Hamasin muodostamaa uhkaa, he arvelivat sen olevan hiljainen ja vakaa eivätkä olleet tietoisia, mitä valmisteluja taustalla tapahtui kaiken aikaa. Kuitenkin raja-alueen israelilaissotilaat eivät edes ehtineet vetää vaatteita päälle, kun Hamas-taistelijat yhtäkkiä ampuivat heidät parakkeihinsa ja valtasivat heidän kalustonsa.

Yllätys oli täydellinen, parinkymmenen minuutin aikaan Israeliin ammuttiin parisen tuhatta rakettia, raja-aita murrettiin puskutraktorilla, kymmenittäin sotilaita tunkeutui maahan ja samaan aikaan myös pohjoisesta hyökättiin maahan. Liikkeeseen käytettiin moottoripyöriä ja riippuliitimiä, valvonta- ja hyökkäyslennokkeja ja  muuta kalustoa.  Evankeliumi kehotti:  ”Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee”. Sodassa yllätys on yksi vahvimmista aseista. Siinä Hamas-taistelijat onnistuivat lähes täydellisesti.

Miten me voisimme olla valveilla ja valmiina? Johdantosanoissa kehotetaan muistamaan sitä, että emme elä täällä pysyvästi ja olisi oltava joka hetki valmis lähtemään tästä elämästä. Olen joutunut kuulemaan taas tämän syksyn aikana monen tutun ihmisen äkillisestä kuolemasta. Aina tuollainen sanoma pysäyttää ja laittaa miettimään asioita, ajankäyttöä ja arvoja ja elämän haurautta. Nämä ovat muistutuksia olla valmiina. Elämä on rajallinen.

Kehotus jatkuvaan valppauteen voi johtaa myös vääränlaiseen jännitykseen ja pelkoon tai lopun ajan ilmiössä piehtaroimiseen, mutta se ei ole tämän päivän ja teeman tarkoitus. Ei ole tarkoitus elää huomisessa tai pitää kynsin hampain kiinni kaikesta kaikesta siitä, mitä meillä nyt on. Täytyy suostua elämän arvaamattomuuteen ja varautua huomiseen, mutta kaiken pohjalla voi olla luottamus Jumalan huolenpitoon. Siitähän sanomme Isä meidän -rukouksessa: ”Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia” tai uskontunnustuksessa: ”Minä uskon Jumalan, Isään, Kaikkivaltiaaseen…” Se mikä meidät ehkä yllättää, ei ole hänelle yllätys, sillä hän on elämän antaessaan nähnyt kokonaisuuden ja asettanut kunkin elämälle rajat.

Valvomisen tehtävä kuuluu paitsi jokaiselle yksittäiselle kristitylle, niin seurakunnan paimenille, mutta myös koko yhteisölle. Historiassa on monia esimerkkejä siitä, kuinka kristillinen yhteisö on unohtanut valvomisen. Ennen reformaation aikaa katolinen kirkko oli monien epäkohtien vallassa, joihin Martti Luther kumppaneineen puuttui. Toisen maailmansodan aikana kirkkojen ja kristittyjen toiminta Saksassa on puhuttanut ja herättänyt kysymyksiä, miksi kristityt olivat liian hiljaa yhteiskunnassa tapahtuneista epäoikeudenmukaisuuksista. Juuri nyt hämmentää Venäjän ortodoksisen kirkon reagointi hyökkäyssotaan Ukrainassa. Meidän tulee valvoa myös yhdessä. Uskonyhteisö voi nukkua, jos rakkaus ja palvelu unohtuvat, jos evankeliumin sanoma jää piiloon, jos ihmisten hädästä ei välitetä.

Valvovalla kirkolla onkin kolme tärkeää tehtävää: julistus, lähetys ja diakonia. Kirkko ei voi unohtaa evankeliumia ja Jumalan sanan julistusta. Jumalan tahto ja Jumalan armo Kristuksessa on välitettävä lapsista vanhuksiin. Toiseksi valvova kirkko ei sulkeudu sisäänpäin, vaan lähtee ulos, avaa ovia ja ja kutsuu sisään niin lähellä kuin maan ääriin asti. Kolmanneksi valvova kirkko ei myöskään sulje silmiä inhimilliseltä hädältä ja kärsimykseltä, vaan sana muuttuu rakkauden teoiksi ja palveluksi niin lähellä kuin kaukaisemmilla kriisialueilla.

Hyvät papiksi vihittävät! Evankeliumissa sanotaan, että ”lähtiessään hän antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun”. Te olette saaneet tällaisen kutsun, tehtävän ja vastuun. Me olemme niitä palvelijoita, jotka Jeesus lähetti jatkamaan työtään tähän maailmaan, kunnes hän palaa takaisin. Sen kutsun on saanut jokainen kasteen yhteydessä, kutsun yleiseen pappeuteen. Sen olette saaneet te papiksi vihittävät erityisen pappeuden tehtävään, jakamaan sanaa ja sakramentteja, opettamaan ja kuuntelemaan ja käyttämään avainten valtaa.

Tässäkin tehtävässä tulee varoa väsymisen ja välipitämättömyyden ansoja. Joudumme kohtaamaan tänä päivänä maailman, jossa kristillisen uskon asiat ovat monelle yhä vieraampia ja kohtaamme vieraita uskontoja ja aatteita keskustellessamme ihmisten kanssa. Vihkimykseen valmistautuessa kävimme läpi Raamatun ja tunnustuskirjojen ydinsanomaa. Se on luja perusta, jolla voimme seistä ja välittää niiden sanomaa tulkittuna tämän ajan kielelle, niin että ihmiset ymmärtävät sen. Siinä tehtävässä on tarpeen muistaa apostoli Paavalin kehotus: ”Valvo itseäsi ja opetustasi, pidä kiinni näistä ohjeista! Silloin pelastat sekä itsesi että ne, jotka kuulevat sinua. (1 Tim 4)” Tätä ennen hän on kehottanut nuorta Timoteusta näyttämään hyvää esimerkkiä puheissa ja elämäntavoissa, uskossa ja puhtaudessa, lukemaan seurakunnalle pyhiä kirjoituksia, kehottamaan ja opettamaan ahkerasti sekä käyttämään rohkeasti hänelle annettuja armolahjoja. Valvova paimen auttaa myös laumaa valvomaan. Hän jakaa sille Jumalan sanaa ja rohkaisee sitä palvelun työhön.

On hyvä myös muistaa, että ei elämän suuret ja ns. perimmäiset kysymykset ole vieraita tämänkään ajan ihmiselle. Vaikka niin moni ei ole enää kirkon jäsen, uskonnollisuus vetää kuitenkin puoleensa. Jokainen miettii myös tämän ajan sotien ja kärsimyksen keskellä elämän tarkoitusta ja päämäärää, kuoleman mysteeriä ja toivon perusteita. Niihin kristinuskon sanomalla on annettavaa.

Ajatellaan vaikkapa Tunnustuskirjojen keskeisintä kirja, Augsburgin tunnustusta, joka alkaa neljällä kulmakivellä, joita voimme työssämme pitää esillä. Se puhuu Jumalasta, hänen voimastaan ja rakkaudestaan. Se puhuu synnistä, joka erottaa ja tuo kuolemaa ja tuhoa. Se puhuu Kristuksesta, joka sovitti meidän Isän kanssa ja vielä se kertoo vanhurskaudesta, joka annetaan lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta ja siinä meidät otetaan armoon ja annetaan synnit anteeksi Kristuksen tähden. Tämän uskon saamiseksi on kirkon virka, evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka ja niitä käyttäen Pyhä Henki synnyttää evankeliumin kuulevissa uskoa missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Tästä seuraa uusi kuuliaisuus ja hyvät teot, joista tunnustus sanoo: ”Usko on hyvän tahdon ja oikeitten tekojen synnyttäjä”.

Paavalin kehotus valvoa itseä ja opetusta sisältyvät itse asiassa antamaanne pappislupaukseen sekä niihin kysymyksiin, joihin tänään vastaatte. Antamassanne lupauksessa sanoitte: ”tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja.” Kohta saatte vastata kysymykseen: ”Tahdotteko edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa, ja elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?”

Suuren tehtävän edessä on hyvä muistaa, että valvominen ei ole papillekaan voimia kuluttavaa jännitystä, vaan turvallista luottamusta siihen, että Jumala itse tekee työtään ja vie myös meissä aloittamansa työn päätökseen… Virressä pyydetään: ”Tee itse minut valmiiksi, ennen kuin suljet ovesi.” (Vk 413) Jumala tekee työtään meidän kauttamme ja meistä huolimatta. Saamme olla hänen työtovereitaan, ovenvartijoita omalla paikallamme. Kun mietimme valmiuttamme, voimme katsoa alttarille ja muistaa Jeesuksen sanoja: ”Se on täytetty ” ja hänen kutsuaan: ”Tulkaa, sillä kaikki on valmiina”. Siinä on meidän valmiutemme perusta.

Pyydän nyt papiksi vihittäviä ja avustajia siirtymään alttarin äärelle!

Matti Salomäki