"Armoa ei tarvitse ansaita"

Hyvät seurakuntalaiset!

Tänä viikonloppuna Äänekosken seurakunta on ollut tarkastelun kohteena. Onko nyt sitten palkanmaksun aika tai kohta kun luetaan loppulausunnot? Kenelle maksetaan denaari ensimmäiseksi ja kenelle viimeiseksi?

Tämän päivän nimitys on monta kertaa hämmentänyt minua. Päivän otsikkona ovat sanat ”ansaitsematon armo”. Miksi tuo ensimmäinen sana on tarvittu vahvistamaan toista sanaa? Onko mitään muuta armoa kuin ansaitsematonta? Eihän se olisi armoa, jos se olisi ansaittua? En ole ollut kirkolliskokouksessa, kun päivien nimistä on päätetty, mutta ehkä otsikossa on kuitenkin nimenomaan haluttu korostaa varsinkin meille luterilaisille tärkeätä armo-oppia ja sitä, että armo todella on ansaitsematonta. Niin helposti kun teemme siitäkin ansioon perustuvaa. Siitä kertoo myös evankeliumin vertaus taivasten valtakunnasta.

Tämä päivä kääntää muutenkin katseen ansaitsemattomaan armoon, Jeesuksen ristiin, sillä tämä pyhäpäivä on pääsiäisjakson ensimmäinen sunnuntai, kolmas sunnuntain ennen paastonaikaa ja tämä pyhä siirtää jo ajatuksen kohti pääsiäistä. Nimi viittaa 70 päivien määrään, joka tästä päivästä on matkaa pääsiäiseen. Tämä päivä on vanhastaan aloittanut papiston paaston ja sen myötä hengellisen valmistautumisen pääsiäisen juhlaan.

Evankeliumin kertomus työnvälityksestä ja palkanmaksusta on vertaus Jumalan valtakunnasta. Osin siinä on jokaiselle työnantajalle tuttuja elementtejä, osin hyvin erikoisia ratkaisuja. Isäntä tarvitsi työvoimaa viininkorjuuseen ja haki sitä ajan tavan mukaan torilta. Tämä on käytäntö paikoin vieläkin muun muassa Lähi-Idässä. Hän sopi ensiksi palkkaamilleen normaalin päiväpalkan, yhden denaarin. Väkeä tarvittiin myöhemmin lisää, mutta heidän kohdallaan palkkasummaa ei erikseen mainita, isäntä vain toteaa, että hän ”maksaa sen, mitä tulee maksaa”. Erikoista on se, että isäntä käy hakemassa lisää työväkeä pitkin päivää ja vielä jo illan alkaessa hämärtää, kun enää tunti valoista työaikaa on jäljellä.

Sitten tulee palkanmaksun aika. Sekään ei mene normaalin logiikan mukaan, että ensin maksettaisiin aamusta asti työtä tehneelle, vaan aivan päinvastoin: vain tunnin työtä tehnyt saa palkkansa ensimmäisenä ja koko päivän ahertaneet vasta viimeksi. Lisäksi palkkasumma on aivan sama niin vähän kuin paljon ahertaneellekin. Toki isäntä toimii niin kuin oli luvannutkin, mutta ei lainkaan inhimillisen ajattelun ja normaalin oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaisesti.

Raamatussa on monta vastaavaa kertomusta armon epäloogisuudesta. Ehkä tunnetuin niistä on kertomus tuhlaajapojasta ja hänen veljestään. Niissä korostuu Jumalan suvereeni ja rajat ja ihmisen loogisuuden ylittävä armollisuus. Yksi vastaava esimerkki on toisen ristin ryövärin kohtalo. Hänkin oli kuin viimeisellä hetkellä viinitarhaan tullut työmies, joka sai silti aivan saman palkan kuin pitkään työssä ollut palvelija. Hän sai kuulla: ”Tänään saat olla kanssani paratiisissa”.

Tuhlaajapoikavertaus ei ehkä vastaa oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden kokemukseemme. Miksi kaiken tuhlannut ja perheen ja suvun maineen pilannut nuorukainen saa tulla takaisin ja hänet otetaan vastaan ilman moitteita ja jopa järjestetään juhlan tulijan kunniaksi. Vanhemman veljen nihkeys juhlaa ja isän käyttäytymistä kohtaan tuntuu inhimillisesti perustellulta. Mutta samalla kertomus on väkevää julistusta ansaitsemattomasta armosta ja Jumalan rakkaudesta kadoksissa olevia ihmislapsia kohtaan. Tunnemmeko me tuollaisen Taivaallisen Isän, joka odottaa ja kaipaa ja katselee tielle odottaen kadoksissa olevien paluuta kotiin päin, joka ei aloita palaavalle nuhdesaarnaa vaan sulkee hänet syleilyynsä, pukee juhlavaatteisiin ja järjestää suuret juhlat. Niin mittaamaton on Jumalan armo. Emme mekään voi vedota omiin ansioihimme, vaikka takana olisi monta vuosikymmentä raamatunlukua, kirkkokuoroa tai kirkkovaltuustoa. Hengellisen elämän hoitaminen on hyväksi ja vastuun kantaminen tärkeää, mutta ei niistä ole ansioksi Jumalan edessä. Näenkin kertomuksen myös vertailuna juutalaisen ja kristillisen pelastusopin välillä.

Kiinnitän vielä huomiota muutamaan kohtaan vertauksessa:
Isäntä tuli torille ja kysyi: ”Miksi seisotte täällä toimettomina?” Omaa aikaamme kehittyneessä maailmassa leimaa lisääntynyt vapaa-aika ja monenlainen huolettomuus vastakohtana entisille ajoille, jolloin varsinkin maaseudulla päivä täyttyi työstä varhaisesta aamusta iltaan asti. Tällainen kehitys on toki kiitoksen aihe, mutta tässäkään suhteessa asiat eivät jakaudu tasaisesti. Hengellisessä työssä myös korostuu tietty kiire, sillä myös Jumalan vastustaja on ahkerasti työssä. Virressä 434 sanotaan: ”Eloa kypsyy korjuuseen, lyhyt on toiminnan hetki…, Sydämin, suin ja kätten töin avuksi kiiruhtakaamme”. Toisessa virressä sanotaan: ” Voi varokaatte, varokaatte, ettette saisi katua! Nyt lahjaksi te kaiken saatte, on myöhä kenties huomenna. On ovet kohta lukitut, on kiire, kiire, kutsutut!” (Vk 413). Jouluvirressäkin (Vk 28) kiiruhdetaan: ”Valvovilla paimenilla nyt on kiire seimen luo. Lapsoselle pienoiselle kiitoksen he hartaan tuo. Miksen juokse seimen luokse, miksen kiiruhda kuin nuo?” Jumalalla on kyllä aikaa, mutta evankeliumilla on kiire ja lähimmäisten hädän kanssa ei pitäisi turhaan viivytellä. Siksi Jumalan valtakunnan työpelloilla on aina tarvetta työvoimalle.

Torilla aikaansa kuluttavien joutilaiden sanoista voi ainakin omaa aikaamme verraten kuulla myös huolen: ”Kukaan ei ole vielä palkannut meitä”. Työttömien määrä maassamme on noin 300 000 ja pitkäaikaistyöttömien noin 100 000. Paljon heissä on myös niitä, jotka ottaisivat vastaan mitä tahansa asiallista ja sopivaa työtä, mutta heillä on kokemus, ettei heitä tarvita tai etteivät he kelpaa kenellekään. Se on raskas kokemus. Onhan oman paikan ja tehtävän löytyminen ja tarpeellisuuden tunne jokaisen ihmisen perustarpeita. Se on elämän mielekkyyden ja tarkoituksellisuuden kannalta jopa palkkatuottoa tärkeämpi asia. Jokaisella on tarve olla tarpeellinen ja kuulua johonkin joukkoon ja työyhteisöön.

Kertomuksessa Jeesus vastaa tähän tarpeeseen torilla tarpeettomana seisoskelijoiden kohdalla. Hän sanoo heille: Menkää työhön viinitarhaani. Hänellä on heille tarjolla tehtävä ja paikka. Hänelle ei ole ylimääräisiä eikä tarpeettomia ihmisiä. Jokaiselle on paikka ja tehtävä. Siitä kertoo myös hienolla tavalla vertaus, jossa Jeesus vertaa seurakuntaa ihmisruumiiseen ja sen kaikkien, mutta erilaisten jäsenten tarpeellisuuteen ihmisruumiissa. Ruumis ei myöskään pysty toimimaan kunnolla, jos yksikin jäsen puuttuu.

Hyvät seurakuntalaiset! Tänä viikonloppuna olemme tarkastelleet Äänekosken seurakunnan elämää ja toimintaa monelta kantilta. Tännekin on kutsuttu torilta väkeä töihin hoitamaan seurakunnan virkoja ja luottamustehtäviä ja muita seurakuntalaisten vastuutehtäviä. Hienoa, että olette ottaneet kutsun vastaan ja tulleet tekemään töitä Jumalan viinitarhaan ja elopelloille. Työtä on paljon ja sillä on kiire, että kaikki voisivat täälläkin kuulla evankeliumin ja ottaa vastaan Jumalan armon. On tärkeätä, että työtä tehdään hyvässä yhteistyössä eikä aikaa kuluteta tarpeettomaan keskinäiseen kiistelyyn. Raamatun hyvä ohje on: ” Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa (Rm 12:18). ”Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi (Kol 3)”. Tässä hengessä on hyvä toteuttaa seurakunnan perustehtävää ja strategiaa ja Äänekosken seurakunnan visiota, joka kuuluu: ”Armon asialla vaativassa maailmassa”.

Työntekijöillä on oikeus saada palkka työstään ja luottamushenkilöillä oma palkkionsa. Jumalan edessä voimme kuitenkin todeta olevamme ansiottomia palvelijoita – hänen maksamansa palkka ei perustu ansioihimme, vaan Jeesuksen ristiin; siellä palkka on ansaittu, kaikille samalla kertaa ja saman suuruisena. Se on ilmainen, mutta kalliisti ostettu, se on mittaamaton, ääretön, mutta riittävä. Se on meille tänäänkin tarjolla ehtoollisen leivässä ja viinissä ja Jumalan sanan armolupauksissa. Jääkää tämän Jumalan suuren armon varaan!

Matti Salomäki