Vimpelin Veto 90 v. saarna Vimpelin Saarikentällä

Paljon onnea vaan Vimpelin Veto, 90 v!

Toukokuussa 1934 kokoontui Vimpelin kunnantalon eli Rankilan yläkertaan muutamia kirkonkylän ja Tuohiperän nuoria miehiä keskustelemaan urheiluseuran perustamisesta. Samassa kuussa perustettiinkin urheiluseura, jonka  nimeksi tuli äänestyksen jälkeen Vimpelin Veto. Aluksi ohjelmaan kuuluivat yleisurheilu, hiihto, paini ja jääpallo, mutta jo varhain pesäpallokin liittyi valikoimaan. Pesäpalloon liittyykin myös voimakas paikallistunne ja se on tyypillisesti myös hyvin maakunnallinen laji. Vimpelin tunnettavuuteenkin liittyy vahvasti pesäpallo, helppo on vieraammankin yhdistää Vimpeli ja pesäpallo.

Pesäpallo sai sotaan valmistautuvassa Suomessa tärkeän aseman myös suojeluskunnissa. Kentät olivat tuohon aikaan yleensä suojeluskuntien rakentamia, niin myös Vimpelissä. Vimpelin suojeluskunta oli järjestänyt hiihto- ja ampumahiihtokilpailuja ja kesäisin moniotteluita. 1930-luvun alussa suojeluskunta alkoi propagoida pesäpallon puolesta.

Tahko Pihkala on tuttu nimi pesäpallon historiasta. Hänen mukanaan uutta pallonlyöntipeliä olivat kehittämässä useat eri tahot ja sille alkoi tulla urheilukoulutustehtävien lisäksi myös sotilaallisia, kasvatuksellisia ja kansaa yhdistäviä tekijöitä. Pesäpallo levisikin voimakkaasti 1920-luvulla erityisesti suojeluskunnissa, jotka ottivat sen osaksi urheilukasvatustaan. Myös armeijassa siihen suhtauduttiin myönteisesti, sillä pelaamisen katsottiin kehittävän sotilaallisia taitoja, olihan esimerkiksi pallon heitto hyvää harjoitusta käsikranaatin heitolle. Pesäpallon asemaa edesauttoi se, että Pihkala oli sekä armeijan että suojeluskuntien johtotehtävissä.

Suojeluskuntajärjestössä urheilulle annettiin kaksi tehtävää: sen tarkoituksena oli kehittää sotilaskuntoa ja lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Pesäpallo kehitti sekä sotilaan fyysisiä että henkisiä ominaisuuksia. Pesäpallo oli järjestään päälajeja suojeluskuntien urheilutapahtumissa 1930-luvun puoliväliin, ja näin se levisi kautta Suomen syrjäseuduille asti. Lisäksi se tuli tärkeäksi osaksi koulujen liikuntakasvatusta.

Pesäpallo on saanut Suomessa kansallispelin aseman. Omakin entinen opettajani, Markus Lakaniemi, löytyy monista Vedon historian kunniataulukoista. Hän opetti itselleni pesäpalloa Vähässäkyrössä ja oli aktiivinen Vähänkyrön Viestin pesäpallotoiminnassa.

—

Tänään vietämme täällä Vimpelissä pesiskirkkoa ja Vimpeli Vedon 90-vuotisjuhlaa. Täällä kirkko ja pesisareena ovat lähekkäin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Monet kirkkoherrat ja papit ja muut työntekijät ovat olleet vähintään aktiivisia katsojia pesäpallokatsomossa, jotkut muutenkin mukana harrastuksessa. Pesäpallon termistöön liittyy hengelliseenkin kielenkäyttöön liittyviä tai sopivia termejä, kuten vaikkapa kuollut, haavoittunut, kotipesä tai kotipolku. Pesäpallojoukkueen koko on sama kuin ensimmäisten opetuslasten määrä, 12. Tärkeätä molemmissa on yhteishengen vaaliminen ja yhteiseen tavoitteiseen sitoutuminen.

Tämän päivän kirkollinen aihe on paljon nykyaikaista pesäpalloa vanhempi. Kirkastussunnuntaita on vietetty 1500-luvulta lähtien. Evankeliumissa kerrottiin erikoisesta kokemuksesta, kun Jeesus nousi vuorelle rukoilemaan kolmen kärkipelaajan, kolmen lähimmän opetuslapsensa kanssa ja hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan valkoisina. Samassa hänen vierellään olivat Mooses ja Elia keskustelemassa hänen kanssaan lähestyvästä poismenosta. Opetuslapsille hetki oli niin vaikuttava, että Pietari ehdotti kolmen majan rakentamista vuorelle – olisi tarvittu kolme kotipesää.

Mooseksen ja Elian elämät päättyivät erityisellä tavalla eikä heidän hautojaan ole koskaan löydetty. Olivatko he ehkä juuri sen takia tuossa Jeesuksen kanssa keskustelemassa. Heidän ilmestymisensä on välähdys siitä, että kuolema ei ole tyhjiin raukeamista. He ovat Jeesuksen vierellä tunnistettavina hahmoina. Voi toki kysyä, mistä opetuslapset tunnistivat nämä hahmot, joita eivät olleet itsekään koskaan tavanneet. Ehkä heidän puheistaan tai jotenkin muuten Pyhä Henki osoitti opetuslapsille, keitä Jeesuksen rinnalla oli. Mooses ja Elia edustivat Vanhan testamentin keskeisiä hahmoja, sekä kirjoitusten lakia ja profeettoja. Mooses johti israelin kansan pois Egyptin orjuudesta, tätä vaihetta nimitetään eksodukseksi. Samaa termiä käytetään tässä kertomuksessa Jeesuksen lähestyvästä poismenosta.

Jeesus ei hyväksynyt Pietarin ehdotusta majojen rakentamisesta vuorelle. Erityisillä kokemuksilla, myös hengellisillä kokemuksilla, on oma paikkansa, mutta ei niihin voi pysähtyä. Jeesuskin laskeutui alas vuorelta opetuslasten kanssa takaisin arkeen ja sen haasteisiin ja vaikeuksiin. Edessä oli pian toisenlainen rukoushetki Getsemanen puutarhassa samojen opetuslasten kanssa ja sitten raskas ristinkuolema.

Mekin voimme kesän aikana kokea erilaisia kirkastusvuorikokemuksia lomareissuilla ja läheisten kanssa – vaikkapa urheilukatsomossa. Ne antavat voimia palata arkeen, töihin ja sen haasteisiin ja samalla ne voivat olla esikuva siitä, mitä kerran on edessä. Kristittyinä meidän ei tarvitse jäädä pesäpallotermein haavoittuneiksi ja kuoleman valtaan, vaan voimme katsella edessä odottavaa kirkkautta. Osa on jo matkansa päättänyt ja päässyt perille. Siellä kotipesässä he odottavat meitä, joilla matka ja taistelu on vielä kesken. Jeesus sanoi sureville ja kuolemaa murehtiville: ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta — enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.” Kotipolku on siis auki! Uskon tiellä ei ole syytä levottomuuteen. Kirkastussunnuntai rohkaisee katsomaan edessä olevaa kirkkautta ja pyrkimään sitä kohti.

Myös urheilu tarjoaa monenlaisia tunteita ja kokemuksia niin urheilijoille kuin katselijoille. Tänä kesänä penkkiurheilijoita on hellitty yleisurheilun ja jalkapallon EM-kisoilla ja kesäolympialaiset ovat vielä edessäpäin. Jukolan viesti tarjosi huikeita kokemuksia alkukesästä näillä seuduilla ja samoin pesismatsitkin tarjoavat monenlaisia tunteita niin kentällä kuin katsomossa. Tänään voimme vielä jännittää kuinka Vimpelin ja Sotkamon taistossa tällä kertaa käy. Lapuan hiippakunnan alueelta löytyykin monta kovaa pesäpallojoukkuetta.

—

Vielä yksi näkökulma, joka yhdistää uskoa ja urheilua. Paavalillekin urheilukisat olivat tuttuja ja hän käytti siitä nousevia vertauksia kirjoituksissaan. Hän rohkaisi nuorta Timoteusta urheilutermein käymään uskon jalon kilpailun ja voittamaan omakseen ikuisen elämän. Harjoitteluun viitaten hän totesi: ”Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman”.

Tärkeä ohje tämänkin päivän kirkolliseen elämään on Timoteukselle annettu ohje: ”Ei myöskään urheilija saa voitonseppelettä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti” (2 Tim 2). On erikoista, jos kirkossa tai millä tahansa työpaikalla ei noudateta sen omia ja yhdessä sovittuja pelisääntöjä ja kilpailuohjeita, vaan jokainen kehittelee niistä omat versionsa. Eihän sellainen peli onnistu, jossa kukin pelaa vain omilla säännöillään. Täytyy sitoutua yhteisiin pelisääntöihin. Sen takia joukkuepeleissä on yksi tai useampi tuomari valvomassa sitä, että kaikki pelaavat sääntöjen mukaan.

Vielä matkansa lopussa apostoli Paavali toteaa kilpailutermein: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni” (2 Tim 4). Se on lopulta tärkeintä: päästä perille, säilyttää usko ja saada voitonseppele. Kun opetuslapset olivat nähneet vuorella näyn, jossa esiintyivät Jeesuksen rinnalla Mooses ja Elia, lopuksi paikalla oli pelkästään Jeesus. Pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä. Kristillisen uskon ydin on Jeesus Kristus”. Hän on avannut tien kotipesään haavoittuneille ja kuoleman koettelemille omalla ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan. Vaikka oma elä olisi täynnä tappioita, saamme hänen voittonsa lahjaksi. Hän on avannut tien perille kotiin ja kirkkauteen. Pekka Simojoen laulun sanoin: ”Sama vanha ristinpuu, kaiken ylle kaareutuu, risti vain ei kestä mikään muu. Ei ole muuta pysyvää, jälkemmekin häviää. Risti vain jäljelle jää.” Se risti ei ole merkki palosta tai myöhästyneestä paluusta kotipesään. Se on merkki siitä, että armo riittää ja kantaa perille asti.

Matti Salomäki