Pyhiinvaelluksella

Matt. 22:15-22

Rakkaat sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa,

Kristitty on kahden valtakunnan kansalainen. Hän on maallisen yhteiskunnan jäsen mutta matkalla kohti taivasta, kotia. Kahden maan kansalaisuutta kuvataan osuvasti Kaija Pispan sanoittamassa ja Jaakko Löytyn säveltämässä virressä. Edessä aukeaa reitti tuntematon. Vaellus on vaivaista, silti toivo pysyy yllä. Kristus johdattaa vaeltajaa ja kaitsee tämän askeleita. Tältä pohjalta kristityn elämänmatkaa voi kutsua hengelliseksi pyhiinvaellukseksi.

Yhteisellä pyhiinvaelluksella?

Pyhiinvaelluksen teemaa käytetään myös silloin, kun kuvataan ekumeenista liikettä. Ekumenia tarkoittaa kristittyjen yhteyttä ja sen vaalimista. Se ei ole ollut mikään itsestäänselvyys kirkon historian aikana. Kristillinen kirkko on jakautunut monta kertaa. Tämä on ilmennyt uskon sisältöä koskevina näkemyseroina, jopa kiistoina. Yhteyden särkyminen tuntuu kipeältä erityisesti silloin, kun emme pysty viettämään ehtoollista yhdessä. Kielteisiä seurauksia on muitakin. Erimielisyyksien vuoksi todistuksemme Kristuksesta ei aina vakuuta. Palvelutehtäväämme maailmassa tarvittaisiin kaikki liikenevät voimavarat.

Reformaatio on yksi esimerkki kirkon jakautumisesta. Luterilaisille, anglikaaneille, reformoiduille ja monille muille protestanteille sanalla ’uskonpuhdistus’ on myönteinen kaiku. Monta hyvää asiaa löydettiin uudelleen: Raamattu käännettiin kansankielelle, armon merkitys oivallettiin ja uskoa Jumalan lahjana korostettiin.

Mutta samalla sanalla on myös kielteinen kaiku: uskonpuhdistuksen seurauksena menetettiin jotain arvokasta. Ripin käyttö taantui. Mariasta, Jumalan äidistä, ja hänen nöyryydestään me luterilaiset puhumme kovin epäröiden. Ristinmerkki, tuo kristityksi tunnustautumisen ilmaus, jää tekemättä, vaikka Luther kehotti siihen. Niinpä me monien, erilaisten kirkkojen jäsenet vaellamme nyt liian kaukana toisistamme.

Pyhiinvaellus on kutsu katumukseen

Tänään luterilaisissa seurakunnissa käynnistyy reformaation muistovuoden vietto. Huomenna tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martti Luther naulasi tunnetut teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen. Teeseissä oli kysymys katumuksesta, anteeksiannosta ja armosta. Tällä kertaa reformaation muistoa vietetään kyselevissä tunnelmissa. Kaikki ei mennyt niin kuin olisi toivonut. Ei ole aihetta voitonvarmuuteen vaan terveeseen itsetutkisteluun.

Oman itsen ja omien asenteiden arviointi on osa kristittyjen pyhiinvaellusta. Siitä, ehkäpä yllättäen, on puhe Lutherin ensimmäisessä teesissä. Se kuuluu näin: ’Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoo Tehkää parannus , niin hän tahtoo, että kristityn koko elämän tulee olla parannusta.’ Puolen vuosituhannen takaa reformaattori kutsuu meitä siis tekemään parannusta ja vieläpä koko elämämme ajan. Se tarkoittaa omien laiminlyöntien ja virheiden tunnustamista, anteeksiannon vastaanottamista ja kristityn kilvoituksen jatkamista elämän eri alueilla.

Tässä Lutherin ajatuksessa ei ole mitään uutta ja yllättävää. Samoin kehottivat kirkon opettajat jo ennen häntä, ja niin on tehty hänen jälkeensäkin. Itsetutkistelu, katumus, kuuluu kristittyjen yhteiseen pyhiinvaellukseen. Sen aikana kyselemme, mikä on Kristuksen tahto, mitä on elää Jumalan mielen mukaan, mitä merkitsee Jumalan rakastaminen yli kaiken ja mitä on toiselle hyvää tahtova rakkaus.

Tällaisessa pohdinnassa eri kirkkojen jäsenet voivat olla toistensa apuna ja tukena. Itse kukin meistä voi oppia muiden kokemuksista ja toisenlaisista hengellisistä perinteistä. Yhdessä myös kyselemme, kuinka vaalimme parhaiten kristittyjen yhteyttä omana aikanamme.

Pyhiinvaeltajien rukous

Yhteiseen pyhiinvaellukseen läpi maailman kuuluu myös rukous. Herramme Jeesus on opettanut meille kristityn rukouksen perusmuodon. Se yhdistää. Ekumeenisissa kokoontumisissa on tapana, että eri maista ja kieliryhmistä tulevat kristityt lausuvat Isä meidän rukouksen kukin omalla äidinkielellään. Syntyy monien yhtäaikaisten rukousten humina. Se on vavahduttava kokemus. Olen pannut merkille myös sen, että rukoilemme entistä useammin hyvän Jumalan siunausta muiden kirkkojen jäsenille, työntekijöille ja paimenille. Kannamme heitä Jumalan kasvojen eteen. Tämäkin on merkki yhteyden kasvusta ja sen kaipuusta.

Pyhiinvaeltajien rukouksiin sisältyy myös Jumalan ja hänen ihmisrakkautensa ylistys. Siitä on epäsuorasti puhe tämän päivän evankeliumissa. Jeesus nimittäin kehottaa antamaan Jumalalle sen, mikä hänelle kuuluu.

Vaikka yhteinen vaelluksemme on toisinaan vaivaista, pyhiinvaeltajilla on paljon syitä kiitokseen. Evankeliumi on tavoittanut meidät. Pyhä Henki on saanut meissä aikaan uskon. Meidät on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Jumala on varjellut elämänmatkaamme sen eri vaiheissa. Kristus on yhä läsnä kanssamme, ja Raamatun lupaukset ovat totta joka päivä. Tulevan elämän toivo kannattelee. Voimme jatkaa kilvoitusta turvallisin mielin. Miten on kristityt: eikö tästä kaikesta kuulu kiitos ja kunnia Jumalalle!

Kärsivän maailman palveleminen on pyhiinvaeltajien tehtävä

Pyhiinvaellus ei saa kuitenkaan merkitä sitä, että keskitymme vain oman hengellisyyden vaalimiseen. Vaeltaessamme meidän tulee olla avoin ympäröivälle maailmalle. Kristityn kutsumukseen kuuluu vastuu Luojan hyväksi luomasta maailmasta ja yhteiskunnan rakentamisesta. Kristitty on edelleen sen toisenkin valtakunnan jäsen. Uskon on siis tarkoitus saada aikaan rakkautta ja hyviä tekoja ihmisten maailmassa.

Tähän liittyy päivän evankeliumin kehotus antaa keisarille se, mikä hänelle kuuluu. Kyse ei ole vain verojen maksamisesta. Kyse on siitä, kenen tahdon on määrä toteutua maailmassa. Evankeliumin mukaan Jumalan tahdon. Sen vuoksi Jeesus kehottaa seuraajiaan kuuliaisuuteen. Siihen sisältyy hyvän tekeminen lähimmäiselle, erityisesti kärsivälle ja hätään joutuneelle lähimmäiselle.

Tänä vuonna ekumeeninen vastuuviikko kiinnittää huomion pakolaisten haavoittuvaan asemaan. Heitä on tällä hetkellä yli 60 miljoonaa. He ovat syystä tai toisesta lähteneet kotimaistaan ja kulkevat eteenpäin turvaa etsien. Osa heistä on tullut luoksemme, reittimme ovat kohdanneet – emme voi sulkea silmiämme hädältä.

Meitä kutsutaan asettumaan avuntarvitsijoiden rinnalle ja kulkemaan heidän kanssaan. Ehkäpä tärkeintä on, että vaikutamme suomalaisten asenteisiin.

Vuosikymmenten ajan olemme rakentaneet hyvinvoivaa ja turvallista yhteiskuntaa tekemällä työtä ja maksamalla veroina yhteiseen kassaan sen, mikä sinne kuuluu. Lakien turvaama, oikeudenmukainen yhteiskunta ja esivalta ovat suuri Jumalan lahja. Tämä lahja ei kuitenkaan kuulu yksin meille. Voimme jakaa sitä niiden kanssa, joilta puuttuu miltei kaikki. Itsekkyyden sijasta meiltä kysytäänkin nyt hyvää sydäntä, rohkeutta ja viisasta harkintaa.

Toivon sanoma

Jos Jumala suo, on meillä pyhiinvaeltajilla muutakin annettavaa seuraamme tulleille pakolaisille. Kristittyinä toivomme perustana on evankeliumi. Se on sanoma Kristuksesta, joka on kärsinyt maailman syntien ja hädän vuoksi. Vaikka paha edelleen jyllää tässä maailmassa, Vapahtajamme on jo murtanut sen vallan. Häneen perustuu tulevaisuuden toivomme.

Kahden maan kansalainen -virsi päättyy pyhiinvaeltajien ikävään. Se kasvaa vähä vähältä matkan edetessä. Lopulta vaeltajat ymmärtävät ikävöintinsä ja kaipuunsa perimmäisen syyn: vaeltajan on määrä päästä perille Jumalan luo. Tämä armon kaipaus kantaa meidät kotiin. Aamen.

© Simo Peura