Saarna tuomiosunnuntaina pappisvihkimyksessä Lapualla (Simo Peura)

Matt. 25:31–46

Tuomiosunnuntai päättää kirkkovuoden. Sen aikana olemme palauttaneet mieliin Jumalan pelastavat teot. Monena sunnuntaina saarnoissa on pohdittu, mikä on Jeesuksen elämänvaiheiden merkitys kristitylle. Ja nyt sitten on tilinteon ja kokonaisarvion hetki.

Tuomiosunnuntain yleisilme ei ole kuitenkaan synkkä. Ei, vaikka tänään tuomiosunnuntaina tuomiorovasti saarnaisi Jumalan tuomiosta tuomiokirkossa. Tämän sunnuntain toinen nimi on nimittäin Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. Se kertoo, että aikojen lopulla Kristuksella on kaikki valta. Silloin Herramme tulee enkeleidensä kanssa ja asettuu valtaistuimelleen. Kaikki kootaan hänen eteensä. Toiset perivät hänen valtakuntansa, toiset ajetaan pois ikuiseen tuleen.

Tämä Raamatun hahmottama kuva säväyttää ja pysäyttää. Se on täynnä Jumalan pyhyyttä ja kunnioitusta. Se tuntuu myös pelottavalta, sillä joudumme kysymään, kuinka minun käy. Tuomiosunnuntain väri ei silti ole musta. Se on vihreä – tulevaisuuden ja toivon väri. Tämän juhlapäivän sanoma on kaikesta huolimatta lohdullinen. Siihen kätkeytyy armo. Miten sen voi löytää?

Hämmennys

Tuomiolla Jeesus erottaa ihmiset toisistaan. Toiset kuuluvat vuohiin ja toiset lampaisiin. Vaikka heidän kohtalonsa on hyvin erilainen, he ovat yhdessä suhteessa samanlaisia. Tuomion kuullessaan kumpikin ryhmä esittää saman epäuskoisen kysymyksen. ”Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja janoissasi?” Kaikki, niin kadotukseen määrätyt kuin elämään valitut, olivat hämmentyneitä.

Viimeinen tuomio tulee olemaan suuri yllätys. Sen perusteena näyttää olevan se, mitä olemme tehneet Kristukselle. Tässä maailmassa hän kätkeytyy ihmisiin. Toiset antavat heille ruokaa ja juomaa, toiset jättävät kohtaamansa ihmiset nälkäisiksi ja janoisiksi.

Kristuksen kuninkuuden sunnuntain ensimmäinen viesti on siten tämä: älä koskaan kulje apua tarvitsevan lähimmäisen ohi, saatat ohittaa Kristuksen.

Kristityn tehtävä

Kristityn kutsumukseen kuuluu tehtävä auttaa ja armahtaa lähimmäistä. Se on myös kristittyjen yhteisön, kirkon, tehtävä. Tätä silmällä pitäen diakoniasta on tullut kirkon yksi keskeinen työala. Jotta diakoniaa tehtäisiin tarmokkaasti, seurakunnissa on sitä varten erityinen virka. Diakonia on kuitenkin yhtä virkaa laajempi: nykykirkossa diakoniaa tehdään kasvavassa määrin seurakunnan jäsenten ja vapaaehtoisten voimin.

Käsityksemme diakoniasta on siis yhtä työmuotoa laajempi. Jokainen kristitty kykenee auttamaan lähimmäistään keskellä omaa arkitodellisuutta. Joka päivä kohtaamme avun tarvitsijoita. Köyhät ja kärsivät eri puolella maailmaa ovat yhä keskuudessamme. Heissäkin kohtaamme itsensä salaavan mutta läsnä olevan Kristuksen.

Kun mietimme kristityn kutsumusta ja sen toteutumista, itsekkyyttä on mahdoton sivuuttaa. On ollut tilanteita, joissa olemme tietämättämme kulkeneet toisen ohitse. Mutta on ollut myös niitä tilanteita, joissa olemme tieten tahtoen sivuuttaneet lähimmäisen ja ummistaneet silmämme hänen hädältään. Puolusteluille ja selityksille ei näytä jäävän tilaa. Siksi astumme kerran aralla mielellä ja ehkäpä myös pelokkaina Kristuksen valtaistuimen eteen. Kyselemme, vieläkö on olemassa armoa, johon minäkin voin laiminlyönneistäni huolimatta turvautua. Niin, mistä löytyy armo?

Missä on armo, johon turvautua?

Kuulemassamme Vanhan testamentin lukukappaleessa kuvattiin Herran päivän saapumista. Silloin pahantekijät saavat tuomionsa. Herraa rakastaville sen sijaan luvataan pelastuksen auringon nousevan. Tuo toinen aurinko on Jeesus Kristus. Hänen suojaavien siipiensä alla olemme turvassa ja parannumme.

Korinttilaiskirjeen lukukappale puolestaan lupaa, että Kristuksesta osalliset tehdään eläviksi. Tämä perustuu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemiseen. Hän kukistaa myös tuhovoimista viimeisen, kuoleman.

Kristuksen kuninkuuden päivänä ei siis järjestetä vain oikeudenkäyntiä, jossa ihminen tuomitaan hänen tekojensa ja tekemättä jättämistensä perusteella. Tuomiopäivänä ratkaisevaa on yhteys Kristukseen, ja sen saa aikaan usko. Usko on Jumalaan turvautumista ja luottamista. Se tekee Kristuksesta meille todellisen. Hänen läsnäolonsa uudistaa meitä. Se on armoa.

Kirkon ovet auki

Tänään kirkkomme saa kaksi uutta pappia. He ovat kuulleet kirkon kutsun ja tahtovat vastata siihen myönteisesti.

Tulette kirkon palvelukseen aikana, joka on monella tapaa vaativa. Pandemian vaikutuksesta työtä tehdään toisin kuin ennen. Kohtaamiset ovat olleet kirkon suuri vahvuus, nyt niitä rajoitetaan. Turvallisuus on pidettävä jatkuvasti mielessä. Silti on muistettava, että toinen ihminen ei ole minulle uhka. Toivottavasti en minäkään ole sitä lähimmäisilleni. Tänä päivänä turvavälin pitäminen, käsihygieniasta huolehtiminen ja maskin käyttö ovat lähimmäisestä välittämisen merkkejä.

Olosuhteista huolimatta kirkon sanoma on edelleen sama. Joku aika sitten ilmestyi kirkon uusi strategia nimeltä Ovet auki. Siinä katsotaan rohkeasti tulevaisuuteen ja avataan ovia, ovia sisälle kirkkoon ja ovia kirkosta ulospäin. Tunkkainen ilma väistyköön ja raikas tuuli puhaltakoon sisään. Tervetuloa!

Tulevina vuosina te uudet papit pääsette toteuttamaan tätä suunnitelmaa. Sen ensimmäinen kohta kuuluu näin: ”Ovet auki ulospäin. Kirkon elämä on missionaarista. Siksi on lähdettävä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan.” Tehtävä suuntautuu siis kirkosta ulospäin, ja se on kaksiosainen: se on julistamista ja palvelemista. Edellinen viittaa uskon syntymiseen, jälkimmäinen lähimmäisen rakastamiseen.

Suunnitelma antaa papille hyvät suuntaviivat pappiskutsumuksen toteuttamiseen. On julistettava rohkeasti evankeliumia Kristuksesta muuttuvassa yhteiskunnassa, on käytettävä ymmärrettävää kieltä, ja on tunnistettava hengellisyyden ja omakohtaisen kokemuksen merkitys. Tässä kaikessa on kyse uskon syntymisestä ja vahvistumisesta.

Vaikka toisin väitettäisiin, ihmisen kaipaus Jumalan läsnäoloon ja läheisyyteen ei ole mihinkään kadonnut. Jos te ette puhu ihmisille Jeesuksesta ja hänen teoistaan, kuka sen tekee. Kun kuulijanne teoistaan ja puutteistaan huolimatta sitten turvautuvat Kristukseen, he pääsevät osalliseksi Jumalan armosta.

Yhtä tärkeää on, että kannustatte kuulijoitanne rakastamaan lähimmäistä. Ei sen vuoksi, että he pääsisivät helpommalla tuomion päivänä. Tekomme eivät siihen millään riitä, ja Jumalan tekemä arvio meistä tulee joka tapauksessa olemaan hämmentävä yllätys. Emme siis tee hyvää sen vuoksi, että itse pelastuisimme. Hyvää tehdään ihmisten vuoksi. Kun näin opetatte, monet pelastuvat ja viranhoidollanne on armollisen Jumalan siunaus. Aamen.

© Simo Peura