Saarna diakonianvihkimyksessä Lapualla (Simo Peura)

Joh. 4:39-42

Mitä mieltä olet hänestä? – Jeesuksen kohdatessaan ihmiset joutuivat ottamaan kantaa. Toiset käänsivät hänelle selkänsä, toisissa heräsi syvempi kiinnostus. Jotkut uskoivat hänen olevan Jumalan Pojan.

Tämän päivän evankeliumissa kerrotaan samarialaisesta naisesta, jonka Jeesus kohtasi kaivolla. Nasaretilainen osoitti tuntevansa naisen elämänvaiheet. Tämä herätti naisessa arvelun, että Jeesus olisi Messias. Kun nainen kertoi kaivon tapahtumista kaupungin asukkaille, monet kiinnostuivat Nasaretilaisesta.

Kirkko todistaa jäsentensä välityksellä

Kristinusko etenee, kun kristityt todistavat Herrastaan. Se on yhteinen tehtävämme. Todistamisen tapoja on monenlaisia. Toisinaan kynnys tuntuu korkealta. Epäröimme ja kyselemme: mikä minä olen todistamaan Kristuksesta? Oman elämän puutteet vievät helposti rohkeuden. Alamme epäillä todistuksemme vakuuttavuutta.

Jeesuksella ja hänen kirkollaan ei kuitenkaan ole meitä parempia tai meitä taitavampia todistajia. Meitä, jotka puutteistamme huolimatta haluamme seurata häntä. Meitä, jotka tahdomme pysytellä hänen seurassaan.

Samarialainen nainen on kannustava esimerkki. Toiset ihmiset eivät kiinnostuneet Jeesuksesta sen vuoksi, että nainen olisi ollut hyvämaineinen tai arvostettu yhteisön jäsen. Häntä pidettiin syntisenä, ja hän karttoi muita. Jeesuksen kohtaamisen jälkeen jotain oli kuitenkin muuttunut. Nainen uskalsi mennä toisten luo sellaisena kuin oli.

Kristityn todistuksessa ei ole kysymys hänen erinomaisuudestaan. Kyse on siitä, että ilmaisemme toivomme ja perusluottamuksemme kohteen. Todistaja viittaa aina itsestään poispäin, toisaalle, Kristukseen ja hänen erinomaisuuteensa.

Diakonia todistuksena

Diakonia on yksi kristillisen todistuksen muoto. Sen juuret ovat kirkon alkuvaiheissa. Jerusalemin alkuseurakunnassa huomattiin hyvin pian, että vähäosaisia seurakuntalaisia ei voinut jättää oman onnensa nojaan. Varakkaat luopuivat omastaan nälkäisten hyväksi. Ruoka jaettiin, vähän samaan tapaan kuin nykyisin ruokajonoissa.

Kristillinen diakonia on sittemmin laajentunut. Yhä edelleen sen kohteena ovat kärsivät ja syrjäytyvät. Viime aikoina seurakunnat ovat kantaneet erityistä huolta asunnottomista ja pakolaisista. Suomen talvessa on vaikea selviytyä, jos asunto ja perustoimeentulo puuttuvat.

Diakonia on eleetön Kristuksesta todistamisen muoto. Siihen ei kuulu minkäänlainen melskaaminen tai hyvien tekojen esille nostaminen. Parempi on, että diakonian teoista ei nosteta suuria ja näkyviä otsikoita. Hiljaa hyvä tulee. Emme palvele lähimmäisiä, jotta saisimme siitä kunniaa tai kehua. Syy auttamiseen olkoon yksinomaan lähimmäisen tarve ja hätä. Ja tällä kohtaa kirkon on oltava toimissaan tarkka. Muutoin sen todistus Kristuksesta kärsii.

Diakonia on yhteinen tehtävämme

Diakonian parissa moni seurakuntalainen on löytänyt luontevan paikan toimia ja todistaa. Kaikkien tehtävä ei ole puhua. Jokainen meistä kykenee käytännön tekoihin. Vanhus tarvitsee puheseuraa ja ulkoiluttajaa. Pienten lasten vanhempien on hyvä päästä hetkeksi irti arjen rutiinien pyörittämisestä. Sokea haluaa kuulla, mitä päivän lehdessä kirjoitetaan. Pakolainen tarvitsee kotia varusteineen ja ennen kaikkea ystäviä. Syrjään jäävä nuori koulutovereita, jotka ottavat mukaan.

Diakonian alueella lähimmäisen rakkaudella on loputon määrä mahdollisuuksia. Rakkaus on kekseliäs ja etsii sopivan auttamisen muodon. Olennaista on vain, että asetumme toisen asemaan ja pyrimme tekemään hyvää hänen tarpeidensa mukaisesti.

Diakonian virkaan

Jerusalemin alkuseurakunnassa diakonia lähti kehittymään nopeasti. Diakonian hyvä hoitaminen edellytti, että seurakuntalaisten joukosta valittiin seitsemän diakoneiksi. Apostolit rukoilivat ja asettivat kätensä heidän päälleen. Sitten valitut alkoivat hoitaa diakonian virkaa.

Tänään diakonian virkaan vihitään kuusi tutkinnon suorittanutta. Seurakunta on heidät kutsunut tehtävään. Vastedes he voivat käyttää viran tunnuksena stolaa, joka on asetettu toiselle olkapäälle. Se on merkki siitä, että he voivat toimia avustavissa tehtävissä messussa. He voivat myös viedä pyhitetyn ehtoollisen messun jälkeen kotiin niille seurakuntalaisille, jotka eivät sairauden vuoksi voineet osallistua tähän juhlaan.

Ehkäpä tekin diakoniksi vihittävät koette epävarmuutta uudessa tehtävässä. Toisaalta teillä on virkaan vaadittava koulutus ja ammattitaito. Muutamat teistä ovat jo hyvän aikaa toimineet diakoniatyössä, mikä on tuonut varmuutta viranhoitoon. Siitä huolimatta on inhimillistä kysellä, kuinka onnistun tehtävässäni.

Pyhä Henki avuksi virkaan

Viran ulkonaisia tunnuksia merkittävämpää on, että kirkko rukoilee teidän puolestanne. Se pyytää teille Pyhän Hengen erityistä läsnäoloa niin, että viranhoitonne koituu siunaukseksi seurakunnan työlle.

Viranhoidon todellisuus on kirjattu myös diakoniankirjaan. Seurakunta rukoilee puolestanne näin: ’Auta häntä pysymään lujana uskossa ja kasvamaan totuudessa ja rakkaudessa. Opeta häntä näkemään lähimmäisen hätä ja kantamaan toisen taakkoja. Vahvista häntä väsymyksen hetkinä. Täytä hänet rauhalla ’. Tulette tekemään työtä saamillanne armolahjoilla, Pyhän Hengen varustamina.

Uskosta uskoon

Kun samarialainen nainen oli kertonut Jeesuksesta kaupungin asukkaille, nämä menivät Jeesuksen luo. He kuuntelivat, mitä Jeesuksella oli sanottavana, ja tekivät siitä johtopäätökset. Johannes kertoo evankeliumissaan, että he pyysivät Jeesusta jäämään kaupunkiin. Yhä useampi uskoi kuultuaan Jeesuksen puhuvan. Naisen uskosta alkoi tapahtumien sarja, joka huipentui seuraavaan päätelmään: ”Emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

Kirkon työn päämääränä on, että jokainen voisi itse kohdata Jeesuksen. Näin voi tapahtua silloin, kun kerromme armollisesta Vapahtajasta. Näin voi tapahtua, kun palvelemme hätään joutuneita lähimmäisiä. Salattu Kristus kohtaa auttavien käsien ja hyväntahtoisten sydänten välityksellä häntä tarvitsevat. Olemme hänen työnsä välikappaleita. Tämä on kutsumuksemme. Aamen.

© Simo Peura